Posts Tagged yksinäisyys

Masennusjakson loppu tilattu

Olen nyt jo monen päivän ajan ollut alamaissa, masennuksen kourissa. Se on ärsyttävää ja rasittavaa. Haluaisin niin pystyä toimimaan kunnolla. Minulla on taas lisäpaineita, pitäisi vähän järjestellä erästä tapaamista. Olen ollut myös yksinäinen, koska minulle tärkeä ihminen ei ole ollut IRCissä juttelemassa. Yksinolossa on vaikeinta se, ettei ole ketään kenelle puhua ja huojentaa mieltään.

Masennus saattaa olla turvautumis- tai pakokeino vaikeita asioita vastaan. Olen joskus myös kuullut mielikuvaharjoituksista, joissa kehitetään mielensisäinen turvapaikka, jonne voi tarvittaessa astua milloin vain. Herääkin kysymys: voisinko vaihtaa masennuksen, ahdistuksen ja tuskan johonkin parempaan, jonka keskellä olotila olisi miellyttävä? Olen joskus yrittänyt kuvitella sellaista rauhallista, sadunomaista paikkaa, jossa kaikki olisi hyvin. Huomasin kuitenkin, että olin siellä paikassa yksin, siis yksinäinen. Olen myös kuvitellut itseäni tai jotain fantasiaversiota itsestäni jonkun muun kanssa, mutta sellaiset kuvitelmat ovat fantasioita eivätkä oikein toimi tässä tarkoituksessa.

Minulle helpoin tie lievittää ahdistusta on pelaaminen, mutta se tuntuu traagiselta, koska kulutan siihen niin paljon aikaa, jota voisin käyttää hyödyllisemmin, ja ahdistuksen joutuu kohtaamaan kuitenkin joka päivä. Olisi kai pakko pitää itsensä liikkeellä, ettei jumiutuisi tuskaiseen tilaan. Tämä asunto on omiaan pitkiin unohduksen jaksoihin. On kuitenkin samalla hyväksyttävä se, jos tuntuu että paineita on liikaa. En ole niin vahva kuin toivoisin olevani. Voimavarani ovat välillä piilossa, mutta kyllä niitä taas löytyy.

Kommentit (2)

Lisää sosiaalisuuden vaikeudesta

Toivon kovasti, että pitäisin ihmisistä enemmän enkä olisi tällainen erakkoluonne. Viihdyn yksin (vaikka se ei ole yleensä täysin mahdollista), ja sosiaaliset tilanteet aiheuttavat minulle usein epämääräistä ahdistusta, joskus vielä kauan jälkeenpäinkin. En sanoisi itseäni ujoksi, mutta heikko itsetunto tekee monet lähestymisyritykset mahdottomiksi.

Usein olen kai myös liian kriittinen muita kohtaan ja kaipaan mahdottoman täydellisiä ihmissuhteita. En saa iteäni kiinnostumaan epäkiinnostavasta ihmisestä, vaikka sanoisinkin itselleni, että vika on minussa. Toisaalta, pitäisikö minun? Ilmeisesti jossain määrin, koska kiinnostavia ihmisiä käsittääkseni löytää muiden ihmisten kautta, jos vain jaksaa olla tarpeeksi sosiaalinen.

Olen aina ollut huono löytämään yhtetyttä vertaisiini, koska oma tilanteeni on minulle vastenmielinen ja koska koen, että minun pitäisi olla jotain aivan muuta. Jos taas tapaan kiinnostavan henkilön, koen olevani liian arvoton hänen ystäväkseen tai ajattelen, että hän ei varmaankaan pidä minusta. Jos haluaa jonkun ystäväksi, on yleensä tyrkyttäydyttävä itse, mikä jää minulta yleensä tekemättä. Olen siis yksinäinen.

Viime aikoina olen kaipaillut vertaistukea, jonkinlaista yhdessä yrittämistä. Sellaisen suhteen pitäisi olla tasavertainen ja tarpeeksi läheinen. Jonkinlainen valmentaja–valmennettava-suhde, jollaista minulle on ehdotettukin, tuntuu tässä mielessä väärältä. Mukaan kuvioon astuu hölmö tarve kokea pärjäävänsä itse ja säilyttävänsä kasvonsa.

Kommentit (6)

Kohtaaminen unessa

Unet kiehtovat minua, sillä mielikuvitus voi toimia niissä melko vapaasti. Unissa voi myös kokea huikaisevia tunnetiloja, joille ei löydy sanoja. Toisaalta unet ahdistavat minua, koska niissä yhdistyy palasia menneestä ja nykyisestä todellisuudesta sekä tulevaisuuden toiveita ja pelkoja. Usein nuo elementit tai niiden yhdistelmät eivät ole kovin miellyttäviä.

Tänään näin vaihteeksi mukavaa unta. Oli aurinkoista ja lämmintä, ja kuljin joidenkin tuttujeni kanssa pitkin hiljaista tietä kohti jotakin tapahtumaa. Molemmin puolin tietä kasvoi melkein ihmisen korkuista viljaa. Unessa esiintyi tuttuja ihmisiä, mutta myös joitain, joita ei ole oikeasti olemassa. Eräs oli noin nelikymmenvuotias sairaanhoitajanainen, joka oli jonkin aikaa sitten eronnut vaimostaan. Pidin tuosta kuvitteellisesta henkilöstä todella paljon; meistä olisi voinut tulla hyvät ystävät. Toisaalta hän oli sellainen ystävällinen ja välitön ihminen, joista on helppoa pitää. Unen aikana meille ehti jopa kehittyä jonkinlaista sisäpiirihuumoria.

Herättyäni, kun mietin untani, tein erään havainnon elämästäni. Olen usein harmitellut sitä, että minulla ei ole ystäviä, joiden kanssa voisin viettää vapaa-aikaa tai vain olla. Ei ole ketään, johon voisin tukeutua kun on vaikeaa. Toisaalta minulla on ollut sellaiseen mahdollisuuksia, mutta en ole tarttunut niihin. Mikä vahinko! En jotenkin kykene uskomaan, että kukaan oikeasti haluaisi olla minun kanssani, tai sitten häpeän itseäni liikaa. Masennus on myös konkreettisesti pilannut pyrkimykset olla sosiaalinen, koska sellainen vaatii aloite- ja toimintakykyä. En ole kuitenkaan ymmärtänyt sairastavani depressiota.

Uniin ei liity mitään yliluonnollista, mutta ne voivat avata tärkeitä näkökulmia omaan elämään. Sitä aivot tuntuvat nukkuessa pääasiassa pohtivan.

Jätä kommentti

Haaveilua terapiasta ja rakkaudesta

Haluaisin jonkun, jolle voisin puhua arkipäivän pikku asioista. Voin keskustella terapiassa pitkään ongelmistani ja huolistani ja kirjoittaa niistä täällä, mutta siitä ei ole tukea käytännön elämän tilanteissa, joissa aloitekykyni loistaa poissaolollaan.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta usein minusta tuntuu, kuin pelkkä puhuminen voisi saada minut liikkeelle, mutta ruudun takana kukaan ei oikeasti kuuntele. Istun paikallani voimattomana ja hapuilen tukea nousta jaloilleni, mutta en löydä sitä. Se on kauhean yksinäinen tunne.

Haaveilen sen kaltaisesta terapiasta tai vertaistuesta, jossa jokaisella olisi vakaa aikomus työskennellä käytännön tasolla paranemisen ja elämänlaadun kohentamisen puolesta, ja asioista voitaisiin puhua avoimesti. Tietysti päänsisäisten asioiden käsittelyllä olisi sijansa, mutta käytännön ratkaisujen pohtiminen ja kokeileminen ja toisten tukeminen niissä olisivat pääsijalla.

Ajattelen nykyään usein ylisöpöjä ajatuksia, kun tuntuu vähän ahdistavalta. Haaveilen rakkaudesta. Sanon helliä sanoja tyttöystävälleni, jota ei ole. Suutelen ja hyväilen häntä. Kuvitelmissani olen kovin empaattinen ja kovin ihastunut. Auttaisipa tämä todellisuuspako myös kohtaamaan todellisuuden.

Kommentit (2)

Tyhjyyden kaipuu ja vähän ihmistenkin

Ulkona kävellessäni huomaan, että olen kateellinen lähes jokaiselle vastaantulijalle. En tietenkään vihaa tai inhoa heitä. Häpeän vain itseäni.

Pidän kovasti tyhjistä ja autioista paikoista ja siitä, että voin liikkua ilman että kukaan näkee minua. Siinä on aina oma jännityksensä; koskaanhan ei voi tietää, mitä öisellä kadulla tai muussa sellaisessa paikassa voi tapahtua. Aistit terävöityvät ja voi rauhassa keskittyä ympäristöön tai omiin ajatuksiinsa, kun oihikulkijat eivät vie huomiota. Saan varsinkin tyhjistä julkisista rakennuksista todella hyviä tuntemuksia – ehkä sitä voisi jopa nimittää fetissiksi.

En siis varmastikaan pidä yksinolemisesta vain sen takia, että tunnen alemmuutta tai että olisin huono kommunikoija. Se on jotenkin rakenteellinen osa persoonallisuuttani, mutta johtaa valitettavasti myös yksinäisyyden tunteeseen. Toivoisin kovasti voivani jakaa arkisia hölmöjä ajatuksiani. Jatkuva puhumattomuus ahdistaa.

Käydessäni kaupassa näin ulkona kesäillassa monia söpöjä tyttöjä. Yksi käveli ohitseni ja hymyili itsekseen. Olisin halunnut hymyillä takaisin, mutta minua heikotti liikaa sillä hetkellä.

Jätä kommentti

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.