Toissa yönä näin taas kerran unta, jossa osasin lentää. Ne ovat tiettävästi aika tavallisia unia, mutta varmaankin erilaisia eri ihmisillä. Minulla ne usein liittyvät siihen, että hämmästytän ihmisiä levitaatiokyvylläni ja koen mielihyvää, kun olen erityinen ja minut huomataan. Olen tavallaan pyrkinyt vastaavaan tosielämässäkin, mutta jostain syystä ärsyynnyn, jos oikeasti herätän huomiota. Kai tämä on sitä samaa ikuista hyväksynnän kaipuuta.
Minua ovat usein piinanneet pakonomaiset ajatukset, muistot tilanteista, joissa olen toiminut jotenkin väärin tai mokannut. En ole voinut antaa itselleni anteeksi, ja vaikka se nyt olisikin mahdollista, tiedän, että tietyt ikävät muistot aina varhaislapsuudestani asti säilyvät aina mukanani, ellen sairastu johonkin aivorappeumatautiin. Olen viimeaikoina kuitenkin kehittänyt itselleni uuden strategian, joka ehkä helpottaa tilannetta. Kun koen myötätuntoa (pientä) itseäni kohtaan, siis eräänlaista itsesääliä, voin paremmin hyväksyä itseni ja selitellä ahdistusta pienemmäksi tai muuttaa sen toisenlaiseksi tunteeksi. Oleellista on, että vaikka vieläkin olen tällainen kyvytön raukka, olen kuitenkin oppinut monenlaista virheistäni ja muutenkin.
Olen kuullut, että masennuksen hoidossa olisi tärkeää hyväksyä tilanne ja antaa itselleen aikaa ja mahdollisuus parantua. Olen ehkä liikkumassa siihen suuntaan, vaikka vieläkin elättelen hölmöjä toiveita ihmeparantumisesta sekä ajatuksia siitä, että en voi toimia kunnollisesti, koska en saa rakkautta, eli sitä suurinta hyväksyntää. Kysyin nimittäin itseltäni, olenko laiska ihminen vai en, ja vastaus oli, että monessa suhteessa en ole. Masennuksen oireet voi helposti sekoittaa laiskuuteen (mitä se nyt sitten ikinä onkaan). Olen hyvä ihminen, vaikka olenkin epäonnistunut.
