Posts Tagged tytöt

Sairaalaelämää

Oloni sairaalan päiväyksikössä on sujunut vaihtelevasti. Unirytmini on muuttunut paremmaksi, olen ottanut lääkkeet säännöllisemmin ja olen saanut vähän luettuakin sairaalassa, mutta tuntuu silti siltä, että kaikki menee pieleen kovaa vauhtia enkä pysty jarruttamaan. Päivä pilkkoutuu ikävästi pieniin palasiin pakollisten ryhmien takia, kotiin pääsee vasta kolmen jälkeen ja kotona ei sitten jaksakaan tehdä mitään. Matkoihinkin kuluu yli tunti. Viikonloput ovat valuneet hukkaan, enkä ole saanut hankittua materiaalia opinnäytetyötäni varten. Stressi vaivaa ja nukun melko huonosti.

Olen ollut kerran lääkärin jututettavana päiväyksikössä ollessani. Hän on kuulemma entinen syömishäiriölääkäri, ja hän sanoikin minulle, että alhainen paino voi olla syynä mielenterveyden ongelmiin, ja kehotti nostamaan sitä. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen kuullut mitään tällaista, joten olen skeptinen asian suhteen. Väite voi kuitenkin myös pitää paikkansa, ja ehkä se toimii lisämotivaationa minulle syömisen suhteen. Saan myös sairaalassa joka päivä aamupalan ja lounaan.

Tapaan päiväyksikössä (sen nimessä on tosiaan sana ”yksikkö”, ei ”osasto”) monenlaisia ihmisiä, joista osaa olisi mukava tavata hoitojakson jälkeenkin, mutta en oikein uskalla pyytää yhteystietoja – siis sukunimeä, jotta voisin lisätä henkilön Facebook-kaverikseni. Varsinkaan silloin en uskalla, jos olen jotenkin kiinnostunut jostakusta. Joka tapauksessa sosiaalinen yhdessäolo rasittaa ja luo paineita. Saa nähdä, mihin suuntaan asiat muuttuvat, kun osastolle tulee uusia ihmisiä.

Jätä kommentti

Näkymätön toivoo olemattomaksi

Tunnen, että minulla ei ole oikeutta elää. En ole tarpeeksi hyvä, en kykene perustelemaan, miksi minun annettaisiin olla hengissä. Minut ehkä saataisiin kuntoutettua normaaliksi ihmiseksi, mutta sellaisen kustannukset vaikuttavat olevan liian suuret. Minulla on syyllinen olo. Vien toisilta enkä anna takaisin mitään. Kenties nykytilanteeni olisi voinut ennustaa jo varhaisessa vaiheessa ja tehdä jotain kurssin korjaamiseksi oikeaan suuntaan. En tiedä, onko nyt jo liian myöhäistä.

Asun opiskelija-asunnossa, vaikka en opiskele. Minut saatetaan häätää pois milloin tahansa. Joudun kuuntelemaan naapuritalosta kantautuvaa vaihto-opiskelijoiden möykkää öisin. Minusta ei olisi sellaiseen – todennäköisesti masentuisin ulkomaillakin ja vetäytyisin omiin oloihini. En tiedä, mitä minun pitäisi taas tehdä saadakseni rauhan, jos minulla ei ole edes oikeutta olla täällä. Vaikka olisikin, olisi hyvin vaikeaa tehdä asialle mitään. Olen yksinkertaisesti väärä ihminen väärässä paikassa.

Aamulla menen verikokeeseen, ja nyt minun on paastottava. Tunnen kuluttavani terveydenhuollon resursseja kohtuuttomasti, nyt kun on lama-aikakin. Kaikki menee vain pieleen ja itseni lisäksi myös muut joutuvat siitä maksamaan. Tämän blogin kirjoittamisestakin joku muu joutuu maksamaan. Haluaisin päästä pois. Tällaista on, kun masennus kasaa ongelmia elämään.

Torstaina tapasin muutamia ystäviäni. Yökerhossa joku tyttö katseli minua. En tiedä miksi hän katseli, mutta tunsin sen hieman hivelevän olematonta itsetuntoani.

Kommentit (2)

Rakasta itseäsi niin kuin kuvitelmaa lähimmäisestäsi

Viikko sitten otin asioista selvää ja särjin sydämmeni, joka oli pitkään pitänyt yllä hölmöjä, lohduttavia fantasioita. Seurasi tuskaa ja ahdistusta, pettymystä ja kateutta. Tämä oli jälleen niitä hetkiä, kun tunsin, kuinka masennus on konkreettisesti pilannut elämäni. Kuva täydellisestä onnesta törmäsi omaan heikkoon suojakuoreeni. Nyt olen lähinnä surullinen.

Kun tänään heräsin, mietin, miksi en voi rakastaa tai arvostaa itseäni. Koen, että en riitä muiden silmissä ja että kaikki minussa on väärin. Mitä rakastettavaa minussa silloin voi olla? En tietenkään pysty uskottelemaan itselleni, että se kaikki on pelkkää kuvitelmaa, varsinkaan, koska sellainen on epärealistista. Jos yritän miettiä hyviä puolia itsessäni, ne helposti kääntyvät negatiivisiksi. Miksi koitan vielä jatkaa? Se tuntuu niin turhalta. Minusta on vain haittaa ja harmia. Toivon yhä jotain… Surulliseen loppuun saakka.

Olen viime päivät koittanut saada käännettyä vuorokausirytmiäni noin 12 tunnilla. Se on hyvin vaikeaa, kun päivä ei rytmity luonnostaan mitenkään. Valvominen tuntuu olevan masentuneilla melko yleinen ongelma. Nukkumaan ei millään malttaisi mennä. Jotenkin se kai liittyy aivokemiaan ja ahdistuksen lieventämiseen, mutta mekanismia en tunne. Sovin IRCissä erään toisen ongelmaisen kanssa, että heräämme joka aamu tiettyyn aikaan aamupalalle ja vaihdamme vähän kuulumisia. En vain oikein usko, että hän on tarpeeksi motivoitunut sellaiseen. Tänään hän ei saapunut aamulla paikalle. Itsekin olen joka päivä joutunut nukkumaan päiväunia, koska yöllä en saa nukuttua kovin pitkään enkä kestä väsymystä päivällä.

Kaikenlaiset ongelmat rasittavat mieltäni, ja ne kietoutuvat toisiinsa, suureksi möykyksi, jota koitan epätoivoisesti purkaa. Sitäkin pitäisi kai rakastaa kiehtovana haasteena.

Kommentit (6)

Järjetön, takkuileva ihmismieli

Joudun päivittäin ihmettelemään, miten kummallinen oma mieleni on. Viime ajat olen lykännyt erään tehtävän suorittamista loppuun. Tästä vitkuttelusta on minulle ja muillekin ihmisille vain haittaa, mutta jostain syystä olen kykenemätön tarttumaan toimeen. Ajallisestikin se tuskin kestäisi paria tuntia pidempään.

Syy tähän outoon käytökseen on, että kun saisin kyseisen tehtävän suoritettua, minulle saattaisi selvitä joitakin asioita, jotka mahdollisesti aiheuttaisivat suurta tuskaa. Pidän mieluummin mahdollisuudet avoinna, jotta en joutuisi kohtaamaan pahaa. Toisaalta, seuraukset voisivat olla myös (osittain) positiivisia ja vaikka eivät olisikaan, voisin siirtyä eteenpäin, toisiin haasteisiin. Käyttäydyn siis järjen vastaisesti, typerästi. Tällä strategialla voi loppupeleissä vain hävitä.

Toivon jatkuvasti löytäväni jotain, joka helpottaisi ahdistusta. Sellaisia asioita toki on, mutta ne eivät vie ahdistuksen yli, vaan pitkittävät piinaa, kuten kuvasin. Kulunutta sanontaa käyttääkseni olen itse pahin viholliseni. Tämä juttu alkaa mennä naurettavuuksiin, tänä yönä minun on pakko päästä eteenpäin. Muuten, jos et jo arvannut, tuska liittyy erääseen tyttöön ja särkyneeseen sydämmeeni.

Kommentit (5)

Uudet rutiinit, vanha ahdistus

Viime viikolla olin monta päivää kesämökillä. Yritin rauhoittua, ottaa hieman vapaata ja etäisyyttä huolista – olenhan nyt tavallaan sairaslomalla. Osittain se onnistuikin. Nukkuminen ei ollut kovin helppoa, mutta muuten mieli oli levollinen. Ehkä se tosin oli jotenkin hajanainen myös, koska unohtelin tavaroita matkan varrelle.

Viikon päätteeksi näin vielä paria söpöä nassukkaa. Toinen oli vielä ihan pieni, ja toinen oli sen äiti. Oli tietysti ihanaa tavata niitä, vaikka se tuottikin tuskaa, koska pystyin saamaan vain pienen hipaisun kaikkeen siihen, mitä haluaisin niin paljon.

Tänään aloitin kolmen viikon jakson päiväsairaalassa. Osastolla ollessani olen ristiriitaisten tunteiden keskellä. Kukaan ei telkeä minua sinne, mutta tunnen silti olevani taas jossain kummallisessa laitosmaailmassa, joka on perusteltu ulospäin, mutta noudattaa sisäisesti omaa, vuosien saatossa käsittämättömäksi muotoututunutta logiikkaansa. En toisaalta tiedä, voisiko mikään paikka maailmassa poistaa ahdistustani. Mökkireissun jälkeinen paluu arkeen oli kylmä ja karu.

Haluaisin olla iloinen, mutta tuntuu, että minun pitäisi olla varuillani. Haluaisin rentoutua, mutta sellainen kestää vain hetken. Minua väsyttää.

Jätä kommentti

Vanhemmat artikkelit »
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.