Viimeinen viikko päiväosastolla alkoi. Olen jo oikeastaan saanut tarpeekseni monista asioista siellä, mikä on tavallaan hyväkin asia, koska se motivoi siirtymään uusiin haasteisiin. Viime vuonna minulla oli samantapainen tilanne, mutta silloin kävin töissä.
Osastolla ollaan kuulemma yleensä 2–6 viikkoa, eli ihmiset vaihtuvat melko tiuhaan. Hetken aikaa tunsin kuuluvani mukavaan pieneen yhteisöön, mutta tällä hetkellä en erityisemmin pidä potilasryhmän kokoonpanosta. Nyt tuntuu, että elin parin silmänräpäyksen verran kummallisen kiehtovassa maailmassa.
Tänään olin aamulla hyvin väsynyt lyhyeksi jääneen yöunen jäljiltä. Luovan toiminnan ryhmässä tehtävänä oli leikata aikakauslehdistä oman elämän hyviin asioihin liittyviä kuvia ja liimata ne kartongille. En löytänyt kerrassaan mitään, mitä olisin halunnut esitellä. Lisäksi tehtävän luonne ja tyhjät kartongit tuskastuttivat, joten tyydyin vain lueskelemaan lehtiä. Mukana oli muiden muassa myös työharjoittelussa oleva sairaanhoitajaopiskelija, jonka elämä kaikesta päätellen on liki täydellistä. Hänen kartonkinsa oli aivan täynnä kaikenlaisia sellaisia normaaleita asioita, jotka ovat omiaan tekemään epäonnisemmat kateellisiksi.
Päivän onneksi pelasti tanssi- ja liiketerapeutin vetämä ryhmä, johon osallistuin nyt peräti kolmannen kerran. Sen tarkoitus on rentoutua, saada kosketus omaan kehoon ja tutkia sen liikkeitä. Mielenkin ongelmiin voi päästä käsiksi ruumiin kautta. Kaiken lisäksi terapeutti on valloittava persoona; niitä ihmisiä, joista en voi olla pitämättä.
