Heitin juuri pois Ursan jäsenlehtiä vuosilta 1992–1997. Enoni tilasi niitä minulle, mutta en juuri koskaan tullut lukeneeksi niitä. En ole koskaan harrastanut asioita kovin innokkaasti, eikä tähtitiede ole poikkeus. Lehtien pois heittäminen sai minut kuitenkin itkemään, ja minun on vaikeaa rauhoittua.
Olen niitä ihmisiä, joiden on vaikeaa heittää pois tavaroita. Vanhoja tavaroita pois heittäessään hävittää omaa menneisyyttään ja linkkejä, jotka yhdistävät itseä nuorempaan itseensä ja muihin tärkeisiin ihmisiin. Uudemmissa on oma problematiikkansa. Tavarat luovat paitsi kaaosta ja henkistä painolastia, myös turvallisuuden tunnetta, mikä onkin kai pääasiallinen tekijä niiden keräämisen taustalla. Kasvatuksella on ollut varmasti vaikutusta, vaikka siskoni onkin erilainen.
Minulla on isäni talossa vielä hyvin paljon tavaraa varastoituna. Niistä pitäisi kaikista päästä eroon, mutta olen jatkuvassa pulassa kaiken tämän kanssa. Oma kotini toisessa kaupungissa on hyvin pieni ja myös kaaoksen vallassa, eikä minulla olisi oikein varaa matkustella tätä väliä. Joillain tavaroilla olisi ehkä käyttöarvoa jollekulle, mutta en tiedä, mitä kautta ne voisi lajoittaa pois. Yritän sanoa itselleni, että pääasia on, että saan pidettyä prosessin käynnissä. Niinäkin kertoina, kun en ole saanut mitään aikaiseksi, olen aina ottanut mukaani tai heittänyt pois edes jotain pientä, joka symbolisesti on helpottanut jäljellä olevaa urakkaa.
Minua ärsyttää se, miten paljon henkistä kapasiteettiani vievät asiat, joita en kuitenkaan saa edistymään. Tavallaan paradoksaalisesti haluaisin, että koko menneisyys olisi vain säilötty jonnekin ilmatiiviisti eikä minun tarvitsisi siihen enää kajota, kunhan se olisi vain olemassa. Maailma kuitenkin menee menojaan ja kai minäkin tässä vähitellen kasvan ihmisenä.
