Viime viikolla olin monta päivää kesämökillä. Yritin rauhoittua, ottaa hieman vapaata ja etäisyyttä huolista – olenhan nyt tavallaan sairaslomalla. Osittain se onnistuikin. Nukkuminen ei ollut kovin helppoa, mutta muuten mieli oli levollinen. Ehkä se tosin oli jotenkin hajanainen myös, koska unohtelin tavaroita matkan varrelle.
Viikon päätteeksi näin vielä paria söpöä nassukkaa. Toinen oli vielä ihan pieni, ja toinen oli sen äiti. Oli tietysti ihanaa tavata niitä, vaikka se tuottikin tuskaa, koska pystyin saamaan vain pienen hipaisun kaikkeen siihen, mitä haluaisin niin paljon.
Tänään aloitin kolmen viikon jakson päiväsairaalassa. Osastolla ollessani olen ristiriitaisten tunteiden keskellä. Kukaan ei telkeä minua sinne, mutta tunnen silti olevani taas jossain kummallisessa laitosmaailmassa, joka on perusteltu ulospäin, mutta noudattaa sisäisesti omaa, vuosien saatossa käsittämättömäksi muotoututunutta logiikkaansa. En toisaalta tiedä, voisiko mikään paikka maailmassa poistaa ahdistustani. Mökkireissun jälkeinen paluu arkeen oli kylmä ja karu.
Haluaisin olla iloinen, mutta tuntuu, että minun pitäisi olla varuillani. Haluaisin rentoutua, mutta sellainen kestää vain hetken. Minua väsyttää.
