Olen nyt ollut viikon käyttämättä moklobemidia (masennuslääke), koska tarkoitus on, ainakin näillä näkymin, kokeilla mirtatsapiinia. Risperidonin käyttöä olen jatkanut. Masennus ei ole häipynyt minnekään, mutta nyt kun mieleni ei ole niin turta, voin taas tuntea myös suurempia positiivisia tunteita, mikä on voimavara sekin. Sivuoireiden loppuminen on myös helpotus. Perjantaina sain jopa laitettua makaronilaatikkoa ensimmäistä kertaa. Siitä tuli vieläpä todella hyvää. Olin pitkään tuskaillut, kun en ollut saanut sitä aikaiseksi, joten sain onnistumisesta lisäenergiaa.
Edellisestä päiväkirjamerkinnästäni nousi vielä lisää ajatuksia. Usein kokemani ajan puute aiheuttaa ongelmia sosiaalisuuteenkin. Käytän tietysti aikani aivan väärin ja tunnen ahdistusta siitä, että kaiken aikaa minun pitäisi olla tekemässä jotain ”tuottavaa”, joka veisi eteenpäin. Toisekseen, masennus aiheuttaa tällaisia kaikenlaisia esteitä ihmisten välille. Yksi este on se, että muut ihmiset ja heidän elämänsä vaikuttavat suoraan sanoen tylsiltä tai ärsyttäviltä.
Varttuessani aikuiseksi vanhempani eivät tajunneet, miten paha minun oli olla. Aikuisena en tajunnut sitä itse. Nyt tiedostan sen, mutta se tieto ei tunnu auttavan minua. Pitkä prosessi on vielä kuitenkin kesken, enkä saa luovuttaa, vaikka itsetuhoiset ja pelokkaat ajatukset pyörivät mielessäni. Pelkään muun muassa sitä, että en koskaan saa ketään, ja koitan henkisesti varautua siihen, koska se kieltämättä on realistinen mahdollisuus. Tilastollisestikin jotkut jäävät aina yksin. Todennäköisyydet ovat kai kuitenkin puolellani. Minulla on rakastava sydän, ainakin silloin, kun se ei ole kemiallisesti salvattu.
