Ulkona kävellessäni huomaan, että olen kateellinen lähes jokaiselle vastaantulijalle. En tietenkään vihaa tai inhoa heitä. Häpeän vain itseäni.
Pidän kovasti tyhjistä ja autioista paikoista ja siitä, että voin liikkua ilman että kukaan näkee minua. Siinä on aina oma jännityksensä; koskaanhan ei voi tietää, mitä öisellä kadulla tai muussa sellaisessa paikassa voi tapahtua. Aistit terävöityvät ja voi rauhassa keskittyä ympäristöön tai omiin ajatuksiinsa, kun oihikulkijat eivät vie huomiota. Saan varsinkin tyhjistä julkisista rakennuksista todella hyviä tuntemuksia – ehkä sitä voisi jopa nimittää fetissiksi.
En siis varmastikaan pidä yksinolemisesta vain sen takia, että tunnen alemmuutta tai että olisin huono kommunikoija. Se on jotenkin rakenteellinen osa persoonallisuuttani, mutta johtaa valitettavasti myös yksinäisyyden tunteeseen. Toivoisin kovasti voivani jakaa arkisia hölmöjä ajatuksiani. Jatkuva puhumattomuus ahdistaa.
Käydessäni kaupassa näin ulkona kesäillassa monia söpöjä tyttöjä. Yksi käveli ohitseni ja hymyili itsekseen. Olisin halunnut hymyillä takaisin, mutta minua heikotti liikaa sillä hetkellä.
