Olen ollut kerran lääkärin jututettavana päiväyksikössä ollessani. Hän on kuulemma entinen syömishäiriölääkäri, ja hän sanoikin minulle, että alhainen paino voi olla syynä mielenterveyden ongelmiin, ja kehotti nostamaan sitä. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen kuullut mitään tällaista, joten olen skeptinen asian suhteen. Väite voi kuitenkin myös pitää paikkansa, ja ehkä se toimii lisämotivaationa minulle syömisen suhteen. Saan myös sairaalassa joka päivä aamupalan ja lounaan.

Tapaan päiväyksikössä (sen nimessä on tosiaan sana ”yksikkö”, ei ”osasto”) monenlaisia ihmisiä, joista osaa olisi mukava tavata hoitojakson jälkeenkin, mutta en oikein uskalla pyytää yhteystietoja – siis sukunimeä, jotta voisin lisätä henkilön Facebook-kaverikseni. Varsinkaan silloin en uskalla, jos olen jotenkin kiinnostunut jostakusta. Joka tapauksessa sosiaalinen yhdessäolo rasittaa ja luo paineita. Saa nähdä, mihin suuntaan asiat muuttuvat, kun osastolle tulee uusia ihmisiä.

Nämä yhteensattumat olivat harmittomia, mutta joskus mietin, että ennemmin tai myöhemmin elämässäni sattuu katastrofien sarja, josta en selviä ehjin nahoin. Olen kuullut tarinoita, joissa kovia kokeneet ihmiset ovat kohdanneet yhä uusia onnettomuuksia. Tämä on yksi peloistani, jotka kuormittavat mieltäni.

Huomenna aloitan taas jakson päiväosastolla sairaalassa. Voisin periaatteessa olla siellä kuusikin viikkoa, mutta se tuntuu jotenkin ylivoimaisen pitkältä ajalta. Tarkoitus olisi, että pääsisin taas hieman paremmin jaloilleni ja saisin puristettua opiskeluni loppuun. Minua hävettää, että olen siinä kunnossa, että en osaa hoitaa asioitani itsekseni. Koitan sanoa itselleni, että kaikki tarvitsevat toisten ihmisten tukea ja tämä on vain yksi muoto siitä. Toisaalta kaikkea mahdollista on kokeiltava, koska oikeasti haluan elämäni raiteilleen.

Olen lukenut väitteitä siitä, että masennuksen funktio olisi siinä, että ihminen herkistyisi pohtimaan ongelmiaan ja ratkaisut löytyisivät helpommin. Minun masennukseni ainakin lamauttaa minut, ja ajatukset kiertävät kehää ympärilläni tarttumatta mihinkään. Unohdan kaiken tärkeän ja vajoan turhuuteen.

Tämä viikko on mennyt pitkälti nukkuessa. Olen ottanut väsyttävät iltalääkkeet (mirtatsapiini ja olantsapiini) liian myöhään, mikä taas on vaikeuttanut heräämistä. Minun oli esimerkiksi tarkoitus käydä ottamassa sikainfluenssapiikki, mutta en ole kyennyt heräämään tarpeeksi ajoissa, vaikka terveyskeskukseen ei ole pitkä matka. Asensin myös Spotifyn, mikä on kätevästi aiheuttanut lisää ajan tuhlausta. Toivottavasti tämä blogiin tarttuminen taas saa minut jotenkin jalkeilleni. Muistin käydä vertaistukiryhmässä ja olin siellä ihan virkeä, mikä on hyvä merkki.

Sain koulusta taas kerran – tällä kertaa varmasti viimeisen kerran – jatkoaikaa opinnoilleni. Päätös tuli armollisen nopeasti, eli minun ei tarvinnut viikkokausia tuskastella pelkojeni kanssa. Valmistun siis ensi vuoden puolella. Nämä opinnot eivät ole niin merkittäviä, että olisi kannattanut uhrata vajaata seitsemää vuotta niihin, mutta tällaista tämä elämä on. Kaikki vaan lipuu ohitse ja jään ihmettelemään. Valmistuminen on tavallaan suuri askel minulle elämässä, tavallaan ei, koska muut ongelmat jäävät. Tilaa aukeaa muulle, mutta tuskin saan sitä täytettyä muulla kuin ikuisella jumituksella.

Minulla on ollut halu kirjoitella tänne päiväkirjaan/blogiin tiettyjä juttuja jo pidemmän aikaa, mutta en ole saanut sitä tehdyksi. Ehkä nyt alkavalla viikolla saisin vähän aktivoiduttua. Tämä päiväkirjamerkintä antaa minulle päivän jatkoaikaa. Kun kirjoittan asiaa, minun täytyy paneutua siihen huolella, mikä vaikeuttaa paljon toimeen ryhtymistä.

Sade ropisee rauhoittavasti ikkunan takana. Huomenna käyn terapiaryhmässä ja sen jälkeen ehkä teen ruokaa, jos jaksan. Sekin on melko suuri ponnistus minulle. Opiskelut minun pitää hoitaa loppuun masennuksestani huolimatta, rimaa hipoen.

Olen nyt viime lauantaista asti käyttänyt uutta lääkettä, olantsapiinia, joka tunnetaan myös kauppanimellä Zyprexa. En ole väsymyksen ja kasvaneen unentarpeen lisäksi havainnut mitään selviä sivuoireita; tosin annokseni on pieni, 5 mg. Vaihdoin sen risperidonin tilalle, lähinnä outojen, näkökenttään vaikuttaneiden sekavuuskohtausteni takia. Niitä ei olekaan enää tullut. Tänään tosin oloni oli kotiin tullessa hieman heikko ja tunsin ikään kuin kohtauksen ensioireita.

Minua arveluttaa psykiatrini asenne lääkitystä kohtaan. Selvästi hänen mielestään lääkkeet ovat hyvä ja tärkeä asia, mutta on ikään kuin minun vastuullani, mitä lääkkeitä kelpuutan milloinkin, vaikka hän tekeekin ehdotuksia. Psyykenlääkkeiden suhteen voi tosin olla, että varmoja totuuksia ei välttämättä olekaan. Luin esimerkiksi eräästä Wired-lehden artikkelista, että lääkkeiden placebo-vaikutus on jostain tuntemattomasta syystä lisääntynyt ja kaiken lisäksi riippuu siitä, missä maassa testit tehdään. Haluan kuitenkin ajatella, että lääkkeistä on hyötyä. Haluan edes placebon tuomaa hyvää mieltä.