Oloni sairaalan päiväyksikössä on sujunut vaihtelevasti. Unirytmini on muuttunut paremmaksi, olen ottanut lääkkeet säännöllisemmin ja olen saanut vähän luettuakin sairaalassa, mutta tuntuu silti siltä, että kaikki menee pieleen kovaa vauhtia enkä pysty jarruttamaan. Päivä pilkkoutuu ikävästi pieniin palasiin pakollisten ryhmien takia, kotiin pääsee vasta kolmen jälkeen ja kotona ei sitten jaksakaan tehdä mitään. Matkoihinkin kuluu yli tunti. Viikonloput ovat valuneet hukkaan, enkä ole saanut hankittua materiaalia opinnäytetyötäni varten. Stressi vaivaa ja nukun melko huonosti.
Olen ollut kerran lääkärin jututettavana päiväyksikössä ollessani. Hän on kuulemma entinen syömishäiriölääkäri, ja hän sanoikin minulle, että alhainen paino voi olla syynä mielenterveyden ongelmiin, ja kehotti nostamaan sitä. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen kuullut mitään tällaista, joten olen skeptinen asian suhteen. Väite voi kuitenkin myös pitää paikkansa, ja ehkä se toimii lisämotivaationa minulle syömisen suhteen. Saan myös sairaalassa joka päivä aamupalan ja lounaan.
Tapaan päiväyksikössä (sen nimessä on tosiaan sana ”yksikkö”, ei ”osasto”) monenlaisia ihmisiä, joista osaa olisi mukava tavata hoitojakson jälkeenkin, mutta en oikein uskalla pyytää yhteystietoja – siis sukunimeä, jotta voisin lisätä henkilön Facebook-kaverikseni. Varsinkaan silloin en uskalla, jos olen jotenkin kiinnostunut jostakusta. Joka tapauksessa sosiaalinen yhdessäolo rasittaa ja luo paineita. Saa nähdä, mihin suuntaan asiat muuttuvat, kun osastolle tulee uusia ihmisiä.
