Viime ajat ovat kuluneet lähinnä aikaa tappaessa. Valitettavasti tämäkään kesä ei tuonut muutosta entiseen menoon. On varsin tuskastuttavaa, kun tietää että sitä ei välttämättä tule koskaan, mutta silti odottaa ikuisesti jonkinlaista ihmettä. Äsken tuli TV:stä dokumentti kiinalaisista virkakoneiston kynsissä vääryyksiä kokeneista ihmisistä, jotka odottavat joka päivä turhaan mahdollisuutta päästä valitustoimistoon kertomaan asiansa, vuosikymmentenkin ajan. Asetelmassa on jotain hyvin kafkamaista, mutta niin on tavallaan minunkin elämässäni.
Sain viimein torstaina käytyä Mielenterveyden keskusliiton infopiste Propellissa, jossa olin jo aiemmin muutamaan otteeseen vieraillut viime vuonna. Minulla oli nimittäin mielessä jonkinlaisen tukihenkilön etsiminen, jotta pääsisin jaloilleni. Sainkin sovittua tapaamisen Turun mielenterveysyhdistykseen, mutta toiveeni sen suhteen eivät ole kovin korkealla. Ehkä siellä on tarjolla jonkinlaisia aktiviteetteja. Eivät ne suoraan auta asiaani, mutta jos ne eivät syö liikaa aikaa, voisin harkitakin sellaista.
Olin eilen ja toissapäivänä viettämässä aikaa tuntemattomien ja parin tutunkin kanssa. Petyin taas sosiaaliseen kyvyttömyyteeni. En vain ole niitä, jotka voittaisivat ihmiset puolelleen. Toisaalta asenteeni oli jotenkin passiivinen, enkä yrittänyt tarpeeksi. Ehkä minua vain pelotti liikaa. Pääasia kuitenkin on, että pystyin menemään ja kenties sain taas hiukan harjoitusta.
