Viime päivinä on sama vanha ahdistus piinannut minua. En saa tärkeitä asioita tehdyksi, mikä ahdistaa minua, ja ahdistus taas lamauttaa toimintakykyni. En ole löytänyt siihen mitään hyvää lääkettä, mutta en kai ole oikein osannut etsiäkään.
Vuosia sitten eräiden pääsykokeiden psykologisessa testauksessa kysyttiin stressinhallintakeinojani. Vastasin ainakin, että käyn ulkona kävelemässä. Se oli osittain vale, mutta en tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt vastata. Terapiaryhmäni vetäjä puolestaan kertoi jonkin kollegansa suositelleen liikuntaa, edes korttelin ympäri kävelemistä, ahdististuksen torjuntaan. Tänään muistin sen ja pakottauduin lyhyelle kävelykierrokselle. Kuitenkin pian palattuani äitini soitti, mikä masensi minut jälleen, eli kumosi ulkoilun hyödyn. (Häntä ahdistaa minun ahdistukseni, minkä hän osittain purkaa minuun.)
Elän jatkuvasti jonkinlaisella reunalla, yrittäen päästä muurin yli. Pienetkin vastoinkäymiset pudottavat minut alas ja joudun taas ponnistelemaan saadakseni kädensijan. Sisäinen taistelu on todellakin tuttua minulle. Välillä se ryöstäytyy ulkoiseksi, turhaan.
Koitan rauhoittaa mieleni ja keskittyä olennaiseen. Ahdistuksen lääkkeet ovat ehkä pieniä ja moninaisia, hyvää oloa tuottavia asioita.
