Viikko sitten otin asioista selvää ja särjin sydämmeni, joka oli pitkään pitänyt yllä hölmöjä, lohduttavia fantasioita. Seurasi tuskaa ja ahdistusta, pettymystä ja kateutta. Tämä oli jälleen niitä hetkiä, kun tunsin, kuinka masennus on konkreettisesti pilannut elämäni. Kuva täydellisestä onnesta törmäsi omaan heikkoon suojakuoreeni. Nyt olen lähinnä surullinen.
Kun tänään heräsin, mietin, miksi en voi rakastaa tai arvostaa itseäni. Koen, että en riitä muiden silmissä ja että kaikki minussa on väärin. Mitä rakastettavaa minussa silloin voi olla? En tietenkään pysty uskottelemaan itselleni, että se kaikki on pelkkää kuvitelmaa, varsinkaan, koska sellainen on epärealistista. Jos yritän miettiä hyviä puolia itsessäni, ne helposti kääntyvät negatiivisiksi. Miksi koitan vielä jatkaa? Se tuntuu niin turhalta. Minusta on vain haittaa ja harmia. Toivon yhä jotain… Surulliseen loppuun saakka.
Olen viime päivät koittanut saada käännettyä vuorokausirytmiäni noin 12 tunnilla. Se on hyvin vaikeaa, kun päivä ei rytmity luonnostaan mitenkään. Valvominen tuntuu olevan masentuneilla melko yleinen ongelma. Nukkumaan ei millään malttaisi mennä. Jotenkin se kai liittyy aivokemiaan ja ahdistuksen lieventämiseen, mutta mekanismia en tunne. Sovin IRCissä erään toisen ongelmaisen kanssa, että heräämme joka aamu tiettyyn aikaan aamupalalle ja vaihdamme vähän kuulumisia. En vain oikein usko, että hän on tarpeeksi motivoitunut sellaiseen. Tänään hän ei saapunut aamulla paikalle. Itsekin olen joka päivä joutunut nukkumaan päiväunia, koska yöllä en saa nukuttua kovin pitkään enkä kestä väsymystä päivällä.
Kaikenlaiset ongelmat rasittavat mieltäni, ja ne kietoutuvat toisiinsa, suureksi möykyksi, jota koitan epätoivoisesti purkaa. Sitäkin pitäisi kai rakastaa kiehtovana haasteena.
