Eilen koitti vihdoin se päivä, kun mielenterveyshoitaja kollegoineen tuli käymään luonani. Olin ollut varma siitä, että heidän vierailunsa saisi minut siivoamaan perusteellisesti. Edellinen päivä ja yö menikin tuskaillessa, enkä saanut tikkua ristiin. Kolmisen tuntia ennen sovittua aikaa ryhdyin raivaamaan ja sainkin lopulta ison määrän roskia kannettua ulos ja muut tavarat ja roskat järjestettyä niin, että täällä mahtui seisoskelemaan.
Raivaus oli fyysisesti kuluttavaa ja keskustelu henkisesti. Lisäksi sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin ja tänään unohdin mennä ryhmäterapiaan, vaikka olin ollut varma, että muistaisin sen. Muistuttaja kännykässä ei vaan toimi, jos sitä ei muista laittaa päälle. Hajamielisyyteni on korostunutta, kun ahdistuneet aivoni eivät suostu käsittelemään uhkaavia velvollisuuksia.
Keskustelussa hoitajien kanssa nousi esiin jälleen kysymys seksuaalisesta suuntautumisestani. Tilanne ei ollut helppo sikälikään, että istuimme huoneessa, jonka äänieristys ei ole paras mahdollinen, joten joku olisi hyvin voinut käytävältä kuulla yhtä ja toista. En juurikaan valottanut aihetta enempää kuin tähänkään asti, mutta totesin lopuksi, että ehkä pelkään aihepiiristä puhumista. Sanoin myös jotain ympäripyöreää siitä, miten seksuaalinen suuntautuminen ei oleellisesti mielessäni määritä ihmisiä (mikä ei ollut kaiketi kovin rehellistä), ja siitä, miten koko parisuhteen ja seksin aihepiiri tuntuu minulle kovin vieraalta. Se ei suoranaisesti kosketa elämääni, vaikka tuntuukin suurena kaipauksena sisälläni.
