Arkisto heinäkuu, 2008

Sosiaalisuutta ja lisää taakkaa

Viime viikonloppuna olin sukujuhlissa. Oli mukavaa nähdä läheisempiä sukulaisia, mutta kaukaisemmat, tuntemattomat, aiheuttivat päänvaivaa. Kenen nimet minun kannattaisi opetella? Keitä pitäisi kätellä ja milloin? Kuitenkin suurin huolenaihe, jonka tapaus aiheutti, olivat erinäiset tehtävät, joihin tulin lupautuneeksi. Olisi ollut joko tylyä tai muuten vain hölmöä kieltäytyä. Minun elämäni kuitenkin kirskuu muutenkin kiskoillaan pahasti; ylimääräiset huolet saattavat olla kohtuuton rasite.

Tänään huomasin taas kerran, miten masennukseni haittaa käytännön elämääni varsin inhottavalla ja kummallisellakin tavalla. Kyse ei ole niinkään siitä, että mikään ei jaksaisi kiinnostaa. Mieleni haluaisi toimia, mutta kehoni ei tottele, enkä pääse liikkeelle. Tämä on suurta henkistä voimattomuutta, joka estää järkevän toiminnan. Taidan omatoimisesti nostaa lääkeannostani, koska lääkäri kuitenkin perjantaina tekisi sen.

Kirjoitan joskus junassa tai muualla poissa kotoota vihkoon runoja ja muuta sellaista. Paluumatkalla kirjoitin muun muassa näin: ”Mitä suojelen? Mitä varten? Mitä arvokasta edes omistan?” Loppuun lisäsin satunnaisen lauseen, jonka kuulin: ”No kyl sen näist korteist tietää.”

Kommentit (1)

Keskittymisvaikeuksia ja kovaa yrittämistä

Viimeaikoina mieleni on ollut jopa poikkeuksellisen sekavassa tilassa. Sen aiheuttaa varmaankin stressi, joka repii moneen suuntaan. En osaa oikein pitää lankoja käsissäni. Tunne siitä, että itse seison pyörremyrskyn silmässä, on jälleen vahva. Ilma ympärilläni on tyyni, mutta vähän matkan päässä kaikki asiat ovat sekaisin, ja pääni on myös, kun yritän hahmottaa tilannetta.

TV-sarjassa Pikku julmurit (Nanny 911) lastenhoidon ekspertit pyrkivät kerran toisensa jälkeen saamaan lasten ja heidän vanhempiensa elämät järjestykseen, jotta rauha palaisi koteihin. Olennaisin metodi lienee usein se, että arkipäivään iskostetaan aikataulua noudattavat rutiinit, koska lapset tarvitsevat säännöllisyyttä, joka tuo myös turvallisuuden tunnetta. Katselin myös ohjelmaa 60-luvun kuvakirja, jossa kerrottiin muun muassa, että elämä 60-luvulla oli vielä huomattavasti enemmän rutiinien vallassa. Oli ”siivouspäivä, leivontapäivä, pyykinpesupäivä”.

Tämän ajan oire on, että kaikki tekevät mitä, missä ja milloin lystäävät. Minunlaisilleni ihmisille se on houkutteleva elämäntapa, mutta seuraukset eivät ole aina kauniita. Olen hajamielinen ja pakenen pelottavia asioita ja ahdistustani. Tyynnytän mieleni erilaisilla sijaistoiminnoilla. Olen nyt parin päivän aikana saanut muutamia tärkeitä asioita taas käyntiin. Välillä pitää hengähtää, mutta pyörät on pidettävä liikkeellä.

Kommentoi

Elämänohjeisiin törmään ties missä

Tänään kävin psykiatrin luona. Hän kysyi, miten psyykenlääke (fluoksetiini) on vaikuttanut minuun. Sanoin, että olen kokenut positiivisia vaikutuksia, joita en tosin kovin tarkasti osannut kuvailla, ja alun sivuoireet ovat vaimentuneet. Myöhemmin kotona tajusin, että se oli osin toiveajattelua. Enää en koe samanlaista, paikoin jopa euforista tunnetta, joka tuli kun positiivinen vaikutus alkoi. Lisäksi sivuoireet tuntuvat osittain palanneen ja oloni ylipäätään on varsin kurja. Annosta pitäisi todennäköisesti kasvattaa.

Ikävien asioiden vastapainoksi haluan tässä siteerata erästä ohjelmointiopasta, jonka virheidenetsintää ja -korjausta koskevasta osiosta löysin hämmentävän yleisluontoisia keittiöfilosofisia neuvoja:

Positive thinking

It is common to blow up the problem in one’s imagination, so that it seems to threaten weeks, months or even years of work. The problem you face may seem insurmountable: but almost never is. Once you have been programming for some time, you will be able to remember similar incidents that threw you into the depths of despair. But remember, you always solved the problem, somehow!

Perseverance is often the key, even though a seemingly trivial problem can take an apparently inordinate amount of time to solve. In the end, you will probably wonder why you worried so much. That’s not to say it isn’t painful at the time. Try not to worry — there are many more important things in life.

Nämä jutut pääsevät turhan usein lipsumaan mielestä. Minulla on tosin vaikeuksia palauttaa mieleen, miten olisin aikaisemmin päässyt kurjasta tilanteesta kuiville itsetunnon kolhiintumatta kohtuuttomasti. Myös seuraavan kappaleen ohje ”simplify the problem” on sinällään käyttökelpoinen. Hieman samantapaista metodia käytetäänkin joissain psykoterapian muodoissa; ongelmat pilkotaan yhä pienemmiksi osaongelmiksi, kunnes ne ovat sopivan pieniä ja helpompia ratkaista.

P.S. Hävettää vähän edellisen blogimerkintäni otsikko. En keksinyt siihen hätään mitään parempaakaan…

Kommentit (2)

Naisvieraita poikamiesboksissa mielenterveysjuttusilla

Eilen koitti vihdoin se päivä, kun mielenterveyshoitaja kollegoineen tuli käymään luonani. Olin ollut varma siitä, että heidän vierailunsa saisi minut siivoamaan perusteellisesti. Edellinen päivä ja yö menikin tuskaillessa, enkä saanut tikkua ristiin. Kolmisen tuntia ennen sovittua aikaa ryhdyin raivaamaan ja sainkin lopulta ison määrän roskia kannettua ulos ja muut tavarat ja roskat järjestettyä niin, että täällä mahtui seisoskelemaan.

Raivaus oli fyysisesti kuluttavaa ja keskustelu henkisesti. Lisäksi sairastuin jonkinlaiseen vatsatautiin ja tänään unohdin mennä ryhmäterapiaan, vaikka olin ollut varma, että muistaisin sen. Muistuttaja kännykässä ei vaan toimi, jos sitä ei muista laittaa päälle. Hajamielisyyteni on korostunutta, kun ahdistuneet aivoni eivät suostu käsittelemään uhkaavia velvollisuuksia.

Keskustelussa hoitajien kanssa nousi esiin jälleen kysymys seksuaalisesta suuntautumisestani. Tilanne ei ollut helppo sikälikään, että istuimme huoneessa, jonka äänieristys ei ole paras mahdollinen, joten joku olisi hyvin voinut käytävältä kuulla yhtä ja toista. En juurikaan valottanut aihetta enempää kuin tähänkään asti, mutta totesin lopuksi, että ehkä pelkään aihepiiristä puhumista. Sanoin myös jotain ympäripyöreää siitä, miten seksuaalinen suuntautuminen ei oleellisesti mielessäni määritä ihmisiä (mikä ei ollut kaiketi kovin rehellistä), ja siitä, miten koko parisuhteen ja seksin aihepiiri tuntuu minulle kovin vieraalta. Se ei suoranaisesti kosketa elämääni, vaikka tuntuukin suurena kaipauksena sisälläni.

Kommentoi

Tunteiden hallintaa

Olen usein pettynyt itseeni ja vihainenkin itselleni. Huomaan helpoimmin masennuksen silloin, kun mieleeni nousee toive: ”voisinpa vain kuolla”, vaikka en sitä oikeasti tarkoitakaan.

Joskus vihaisuus, tai ainakin suuttumus tai turhautuminen voi olla hyödyllinen, vapauttava, eteenpäin vievä tunne; tiedän sen kokemuksesta. Näitä negatiivisia tunteita ei luullakseni tulisi kokonaan vaientaa, koska sellainenkin voi syödä sisintä. Toisaalta kerran eräs ystäväni kertoi toimivansa niin, että aina kun hän suuttui, hän pysähtyi tarkastelemaan itseään ja pyrki korjaamaan sen, mikä oli mennyt pieleen – vika löytyi hänen mukaansa aina omasta itsestä, koska suuttuminen on tarpeetonta.

Tiibetinbuddalaiset taas harjoittavat mieltään mietiskelemällä myötätuntoa. Oma elämänkatsomukseni on näiltä osin ehkä hieman kömpelö. En ihan tiedä, mitä ajatella, vaikka myötätunto kuulostaakin varsin hyvältä vaihtoehdolta – myös sellainen myötätunto itseä kohtaan, joka ei ole itsesääliä.

Kommentoi

Vanhemmat artikkelit »