Kävin nyt illalla juoksemassa tutulla lenkkipolullani. Satoi, mutta oli silti melko lämmintä ja ohitin monia ihmisiä. Saan kai jonkinlaista masokistista nautintoa, kun jatkan vain juoksemista, vaikka kehoon sattuu. Pitäisiköhän minun yrittää siirtää tuo tuskasta nauttiminen myös niihin asioihin, joita pelkään tehdä? Tällaisia asioita mietin jälkeenpäin pestessäni kylkiluitani ja kuopalla olevia poskiani suihkussa.
Lämmitin vähän ruokaa ja puin kuivat ja puhtaat vaatteet päälle. Se tuntui hyvältä. Minulla on oikeus ja ehkä velvollisuuskin ihmisenä tehdä asioita, joista tulee hyvä olo, mutta onko minulla ylipäätään oikeutta olla olemassa? Sitä pohdin varsinkin silloin, kun näen kurjuudessa eläviä olosuhteiden uhreja TV:ssä. Ei oma tilanteeni tietenkään ole kehuttava, mutta nykyisellään tunnen olevani kovin hyödytön, kuin en kykenisi lunastamaan paikkaani maailmassa. Ehkä jotkut kehitysmaiden ihmiset ajattelevat samoin.
Minulla on kaikesta huolimatta vielä voimia jäljellä ja kyky antaa anteeksi itselleni. Voin ehkä vielä olla mukana ja vaikuttaa jollain tavalla. Syön vähän lisää.
