Olen alkanut taas selvästi liukua alamäkeä, eli heikko otteeni elämään on lipsumassa, kuten pelkäsinkin. Onneksi terapeuttini soitti eilen ja sain uuden ajan unohtuneen tilalle.
Mitä enemmän minun aikani ja maailman aika erkanevat toisistaan, sen selvemmin huomaan olevani liian eristyksissä. Olen ikuisessa, omassa hetkessäni, jossa tekemättömät asiat kulkevat edelläni ja minä olen aura joka työntää niitä eteenpäin halki maailman päivien ja kuukausien. Monet niistä asioista lopulta työntyvät tiensivuun ja jäävät sinne ikuisiksi ajoiksi.
Kohta kesäkuu on jo ohi, ja mitään ratkaisevaa ei vielä ole tapahtunut. Tämäkin päivä kului näppäimistön äärellä ja nukkuessa vaatteet päällä. En ole syönyt juuri mitään ja oloni ei ole kovin hyvä. En osaa kuitenkaan lannistua, olen kai sen verran hölmö optimisti. Olen siitä iloinen.
