Lähes joka päivä päätän että siitä tai seuraavasta päivästä tulee se hyvä päivä, jolloin saan elämäni taas raiteilleen. Tällainen hieman absurdi itsepetos lohduttaa ja rauhoittaa mieltä, mutta pettymys lisää ahdistusta ja estää päätöstä toteutumasta.
Tälle päätökselle on ominaista se, että se tehdään hetkellä, jolloin mahdollisuus vaikuttaa keskeneräisiin asioihin on vähäisimmillään. Silloin kun pitäisi oikeasti jaksaa tarttua toimeen, on helpompi vain hukuttautua johonkin toissijaiseen ajanhukkaan.
Jokainen hetki on kuitenkin uusi valintatilanne. Joko tiedostaen tai tiedostamatta on päätettävä, miten tuntinsa ja minuuttinsa käyttää. En tarkoita, että ajankäytöstä pitäisi kauheasti stressata, mutta minun on usein vaikeaa pitää tätä realiteettia tarpeeksi mielessä.
Pian latelen taas itselleni joukon valheita ja vaivun uneen hymyillen unelmilleni (siis sille tärkeimmälle unelmalle eilisestä mekinnästä).
