Täydellinen ja rehellinen avautuminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Se vaatii hyvin vahvan luottamuksen toiseen ihmiseen – vahvemman kuin monessa parisuhteessa, ilmeisesti. Psykoterapiassa on aina se ongelma, että se on kommunikointia käytännössä vieraiden ihmisten kanssa.
Yksilöterapiassa tunteistaan ja vaikeista asioista kertoo vain toinen osapuoli. Terapeutin rooli on olla neutraali, tietyssä mielessä kasvoton tarkkailija ja kommentoija. Hän on kuitenkin ihminen, ja tällainen yksisuuntainen suhde saattaa tehdä hoidettavan olon epävarmaksi.
Ryhmäterapiassa on mahdollisia uhkatekijöitä, eli vieraita ihmisiä, vielä enemmän. He eivät ole edes neutraaleita, vaan tuovat tilanteeseen omat pelkonsa ja varautuneisuutensa. Parhaassa tilanteessa keskusteluun osallistujia yhdistävät samanlaiset kokemukset ja tausta. Ne tuottavat luottamusta.
Jos sopiva terapiamuoto ja sopivat ihmiset löytyvät, voi terapian hyöty olla suuri mielenterveysongelmissa. Joka tapauksessa on parempi puhua, vaikka vain rajoitetusti, kuin vaieta kokonaan. Minulle puhuminen joistain asioista on vaikeaa, vaikka kovasti haluaisinkin. Eri asioista puhun eri ihmisten kanssa, joistain kirjoitan tänne ja jotkut pidän itselläni.
