Masennus saa pienetkin ponnistukset tuntumaan valtavan ahdistavilta urakoilta. Ahdistus lisääntyy, kun tajuan, että taas yksi päivä on valunut hukkaan. Välillä ihmettelen, miten tavalliset ihmiset ehtivät tehdä kaiken ja selviytyvät, mutta sitten muistan ne lukemattomat tunnit jotka kulutan kuolemalla hitaasti.
Jos kerron tilanteestani, tavallinen reaktio on kysyä, mitä oikeastaan teen. En varsinaisesti mitään, kulutan vain aikaa, vastaan. Istun tietokoneen ja TV:n ääressä, katselen ja puuhailen jotain merkityksetöntä. Joskus ehkä luen, tai sitten teen jotain muuta turhaa – ei sillä tunnu olevan mitään väliä. Suunnilleen siihen tämä hieno ajatustenvaihto päättyykin. Viisas ei sano: ”Ota itseäsi niskasta kiinni!”, mutta kukaan ei ota syliinkään. En oikein ymmärrä näitä asioita itsekään. Tiedän vain, että minun on paha olla.
Elän kuin hidastetussa filmissä, kun muu maailma tuolla jossain pyörii ja sykkii kiihkeässä tahdissa. Joskus on kai ollut hetkiä, jolloin olen voinut hetken kuvitella olevani mukana, mutta viime kerrasta on jo kauan. Kyyneleet tulevat silmiin kun mietin, että jospa voisin kerran, pienen ohikiitävän hetken ajan, kokea täydellisen onnen ja sitten kadota olemasta.
Siitä ei lopulta ole varsinaisesti apua, että yrittää poistaa negatiivisia asioita elämästään. Pitäisi myös löytää jotain positiivista tilalle.
