Joskus kauan sitten kuljin aina koulumatkallani kioskin ja sen edustalla olleen lööppitelineen ohi. Otsikot yököttivät minua niin, että yritin olla katsomatta niihin päinkään. Vähitellen aloin kuitenkin tottua niihin, ja nykyään poikkean usein hieman reitiltäni lukeakseni päivän lööpit.
Aikanaan minusta vaikutti ihmeelliseltä ja koomiseltakin ajatus, että joku valvoisi aamuun asti, saati ettei menisi nukkumaan ollenkaan. Sittemmin minulle on käynyt hyvin vaikeaksi mennä nukkumaan normaaliin aikaan tai ylipäätään pitää yllä minkäänlaista unirytmiä. Valvon yöt rauhallisessa, mutta samalla sisäisesti levottomassa transsissa.
Jotenkin sitä unohtaa aiemman itsensä, kun tavat ja tottumukset muuttuvat. Niistä tulee osa arkea ja itsekuvaa. Jos joskus saakin pakottauduttua paremmille tavoille, on aina riski luisua takaisin uusia vaikeuksia kohdatessaan. Hyvät paineiden alla selviämisen keinot ovat harvassa ja kullan arvoisia. Tehokkaimmat ovat valitettavan usein vaikutuksiltaan varsin huonoja. Minä vielä haen omiani, vaikka pääsykokeiden psykologisissa testeissä joskus muuta väitinkin.
