Nyt ensimmäisen blogiviikon päätteeksi mietiskelen vähän tätä päiväkirjan kirjoittamista ja mitä vaikutuksia sillä on. Olen kirjoittanut tänne joka päivä, mikä onkin tavoitteeni, jotta prosessi pysyisi käynnissä.
Kirjoittaminen on minulle melko aikaavievää puuhaa, kuten lukeminenkin, mutta olen yllätyksekseni huomannut, miten palkitsevaa omasta elämästään kirjoittaminen voi olla. Muistan kun lukiossa äidinkielen opettaja kerran kehoitti meitä pitämään päiväkirjaa. Silloin kerroin, että olen kyllä harkinnut sitä, mutta en keksi, mitä päiväkirjaan kirjoittaisin. (Tunsin itseni heti hölmöksi.) Arkipäivän asioista jaarittelu vaikutti kai tylsämieliseltä ajatukselta. Nyt havaitsen, että olen kyllä itselleni tarpeeksi kiinnostava ihminen, kunhan löydän oikean tavan lähestyä elämääni.
Paperille kirjoittamani päiväkirjamerkinnät ovat olleet hyvin satunnaisia ja täynnä tuskaa. Olen kirjoittanut sivukaupalla kulloisestakin tilanteestani ja huomannut, että se tosiaan on melko tylsää ja usein aika kuluttavaa puuhaa. Nämä julkiset merkinnät koostan eri lailla, kuin pieniksi kolumneiksi. Julkisuus asettaa tiettyjä rajoituksia, mutta myös auttaa kasaamaan ajatuksia uudella tavalla ja pitämään kirjoitustahtia yllä. Tarkoitus ei suinkaan ole, että saisin paljon lukijoita. Se riittää, että joku toinen saattaa hyvinkin nähdä nämä rivit. Aivoni saavat viestin, että en ole yksin tuskani kanssa.
Minulla oli aikomus sunnuntaisin kirjoittaa jostain muusta kuin itsestäni, vaihtelun vuoksi. Taipumukseni pohtia asioita syvällisesti johtaisi kuitenkin siihen, että käyttäisin tähän blogiin kohtuuttomasti aikaa. Saatan monipuolistaa aiheita ja tyyliä, mutta toistaiseksi pitäydyn asioiden pohtimisessa läheisimmän ja helpoimman näkökulman kautta.
