Jälleen yksi hukkaan heitetty päivä takana. En soisi tällä tavalla alkavia blogimerkintöjä tulevan kovin usein. Sain kuitenkin eräänlaisen banaalin oivalluksen katsoessani Simpsons-jaksoa, jossa Bart on vaarassa jäädä luokalle. Ongelmani opiskelussa ovat pitkälle, joskaan eivät täysin, samoja kuin hänellä, mutta kiinnitin erityisesti huomiota koulupsykiatrin esittämään analyysiin. Siinä hän esittää Bartin huonon koulumenestyksen syiksi muun muassa epäonnistumisen pelon (joka johtaa epäonnistumiseen) ja huonon keskittymiskyvyn.
Vaikka en vaadi itseltäni mahdottomia, oma epäonnistumisen pelkoni on vahvempi kuin olen uskaltanut itselleni myöntää. Se on koskettanut monia elämänalueitani. Opin eräältä viisaalta ja ihanalta ihmiseltä, että sosiaalisissa tilanteissa ei tarvitse pelätä olla avoin, oma itsensä. Lopulta sillä mitä suustaan päästää, tai mitä muut siitä ajattelevat, ei ole mitään väliä. Samalla lailla minun olisi muutenkin luotettava omiin kykyihini ja lakattava häpeämästä pieleen menneitä suorituksiani.
En ole ainoa, joka ei ole täydellinen. Olen ehkä tuottanut muille pettymyksiä, mutta niistä pääsee yli! Ajan myötä onnistumiseni kantavat hedelmää, ja epäonnistumiseni menettävät täysin merkityksensä, jos niillä sitä on ollutkaan, muuten kuin tilaisuuksina oppia. Ehkä keskittymiskykyni paranee ahdistuksen vähenemisen myötä, ja pystyn keskittymään olennaiseen.
