Minua ärsyttää paljon se, että masennus määrää mitä voin tehdä ja mitä en voi tehdä. Minua ärsyttää myös se, että en täytä ulkoisesti normaaliuden vähimmäisvaatimuksia. Jos olisin terve, voisin kehittää itseni myös terveen näköiseksi. Olen koittanut löytää ulospääsytietä tästä pirullisesta kierteestä viime aikoina kovemmin kuin koskaan. Silti olen vain vajonnut syvemmälle, ja tehtävä on vaikeutunut entisestään. Minulla ei ole rahaa, ja olen lyönyt itsekuvaani leiman mielisairas haettuani apua kunnallisesta terveydenhuollosta.
Kaikki toivo ei ehkä kuitenkaan ole mennyt. Viime kesän jälkeen löysin uusia puolia itsestäni. Kehityin henkisesti, melko kummallisen tapahtumaketjun seurauksena. (Ehkä kirjoitan siitä lisää joskus.) Jos tämä kesä toisi samanlaisen harppauksen, tilanteeni saattaisi hyvinkin alkaa selvitä. Kaikki riippuu sattumasta, mutta todennäköisyyksiin voi vaikuttaa. Tietäisinpä vain miten.
Haluaisin niin voida puhua kaikesta, mutta huomaan että jollain tavalla suojelen itseäni vaikenemalla kipeistä asioista niillekin ihmisille, jotka tekevät parhaansa yrittääkseen auttaa. Ongelmani tuntuvat typeriltä ja tunnen itseni stereotyyppiseksi, säälittäväksi mitättömyydeksi, jota ei lopulta kukaan voi tai halua ymmärtää. Paradoksaalisesti, en usko että tämä on vain päälle jäänyttä teiniangstia, vaan että moni tuntee samoin iästä riippumatta. Puhuminen ei taida minua kuitenkaan paljon auttaa ilman sitä, joka ottaisi syliin ja lohduttaisi – ja, mikä tärkeintä, jota voisin itse lohduttaa.
