Aloitin eilen kielikurssin koulussa. Tämä on ensimmäinen varsinainen kurssini pitkään aikaan. Osallistujia on eri koulutusohjelmista. Voisi haaveilla tutustuvansa tällaisella kurssilla uusiin ihmisiin, siis tyttöihin, mutta sehän on toki mahdotonta. Joka tapauksessa tämä on juuri sitä mitä tarvitsen – säännöllinen päivärytmi ja jotain aktivoivaa tekemistä. Olen koululla 2,5 tuntia päivässä, neljänä päivänä viikossa, ja loppuajan voin, teoriassa, käyttää kaikkeen muuhun hyödylliseen. Käytännön sanelevat sairauteni ja vinoutuneet tottumukseni.
Itseasiassa päivärytminkään suhteen asiat eivät välttämättä paljon kohennu. En edes muista milloin viimeksi olen kyennyt menemään nukkumaan ajoissa, puhumattakaan säännöllisestä ja riittävän pitkästä unesta. Sama koskee syömistä. Minun olisi nyt parasta nukkua päiväunet. Jos vain istun tässä puuhailemassa jotain epäoleellista, en saa taaskaan mitään aikaiseksi.
Koulumatkalla kuljen kahden päiväkodin ohi. Hymyilen, kun katselen söpöjä taaperoita pihalla. Tietyssä mielessä olen yhtä avuton kuin nuo lapset, mutta useimmille heistä on leikkikaverin saaminen paljon helpompaa.
