Huomaan olevani päivä toisensa jälkeen elämäni pahimmassa tilanteessa, joka päivä aina vähän pahemmassa. Nyt on maanantaiaamu, olen väsynyt, minun olisi pitänyt käyttää viikonloppu erittäin tehokkaasti hyväkseni, mutta nyt se on taas myöhäistä. Sekunnit vievät minua armotta kohti tuntematonta. Pelkään ja olen lukossa.
Yöllä TV-sarjan henkilöhahmo katseli ja kelasi videokuvaa mietteliäänä yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes sai klassisen ahaa-elämyksen. Minä tuijotin samalla pasianssia tietokoneeni ruudulla, klikkaillen sitä yhä uudestaan, saamatta muuta kuin lisää ahdistusta.
Elämäni on pahassa solmussa ja sairas mieleni estää sitä aukeamasta. Niinä hetkinä kun ajatukseni eivät harhaile muualla, ne täyttyvät fantasioista. Niissä on kuvitteellinen nainen, jota rakastan mielettömästi. Tuota naista voin hellästi pussailla ja halia niin paljon kuin haluan, ja hän rakastaa minua. Välillä tuntuu kuin olisin rakastunut kuvitelmaan, mutta tämä rakkaus ei tuo voimia niin kuin oikea rakkaus. Se vain tuudittaa raukeaan tyhjyyteen.
Niin paljon kuin minussa onkin käyttämätöntä rakkautta, minulla ei ole keinoja tai mahdollisuutta sitä päästä hyödyntämään. Kehoni on varsin epäesteettinen, mikä on aiheuttanut syvän haavan itsetuntooni. Tämä on vain yksi esteistä tielläni kohti hyvää elämää, mutta kenties suurin niistä.
Vaikka saan hiukan tukea ja huolenpitoakin, olen lopulta yksin mieleni demonien kanssa niin kauan, kun olen vailla rakkautta. Toivon että tästä blogista tulee dokumentti matkastani kohti ehjää mieltä ja ruumista. Ennen kaikkea toivon että löydän perille. Ei, vaan tahdon löytää perille. Oloni on hiukan parempi tämän kirjoitettuani.
