Lääkitystä vaihtamassa, osa n

Pidän hetken Pasiradiota pois päältä että voin kirjoittaa tämän merkinnän. On perjantai-ilta ja oloni on olosuhteisiin nähden melko hyvä. Ehkä se on merkki siitä että lääkkeet toimivat, ehkä olen vain hälläväliä-mielentilassa.

Olen nyt viime lauantaista asti käyttänyt uutta lääkettä, olantsapiinia, joka tunnetaan myös kauppanimellä Zyprexa. En ole väsymyksen ja kasvaneen unentarpeen lisäksi havainnut mitään selviä sivuoireita; tosin annokseni on pieni, 5 mg. Vaihdoin sen risperidonin tilalle, lähinnä outojen, näkökenttään vaikuttaneiden sekavuuskohtausteni takia. Niitä ei olekaan enää tullut. Tänään tosin oloni oli kotiin tullessa hieman heikko ja tunsin ikään kuin kohtauksen ensioireita.

Minua arveluttaa psykiatrini asenne lääkitystä kohtaan. Selvästi hänen mielestään lääkkeet ovat hyvä ja tärkeä asia, mutta on ikään kuin minun vastuullani, mitä lääkkeitä kelpuutan milloinkin, vaikka hän tekeekin ehdotuksia. Psyykenlääkkeiden suhteen voi tosin olla, että varmoja totuuksia ei välttämättä olekaan. Luin esimerkiksi eräästä Wired-lehden artikkelista, että lääkkeiden placebo-vaikutus on jostain tuntemattomasta syystä lisääntynyt ja kaiken lisäksi riippuu siitä, missä maassa testit tehdään. Haluan kuitenkin ajatella, että lääkkeistä on hyötyä. Haluan edes placebon tuomaa hyvää mieltä.

Kommentit (1)

Sekavuusraportti ja kyläilyä yksin

Kirjoitan tätä ollessani käymässä isäni talossa, kun talon väki on matkoilla. Täällä, vanhassa huoneessani, on vielä kokonainen vuori laatikoita ja tavaroita, jotka odottavat sitä päivää kun minulla on aikaa ja voimia käydä se kaikki läpi. Se ahdistaa aina käydessäni, vaikka nukunkin täällä paremmin kuin kotonani kapealla, lattialla olevalla patjalla, joka alkaa olla jo liian kuopalla ja kulahtanut.

2.10. olin käymässä Turun kirjamessuilla ja siellä ollessani sain pahan kohtauksen, jonka takia lähdin kotiin nukkumaan, tosin ensin hortoiltuani hyvän aikaa pitkin Messukeskusta. Seuraavana keskiviikkona oltuani tekemässä opinnäytetyötäni sain päähäni lähteä kasvisravintola Keitaaseen, joka sijaitsee kaukana kodistani, eräällä Aurajoen ravintolalaivoista. Ongelma oli, että olin jo mennessäni keskellä kohtausta. Sain syötyä, mutta lähtiessäni olin pihalla kuin lumiukko, ja ajatukset olivat tällä kertaa jo aika sekavia. Kävelin koko matkan kotiin, vaikka minun olisi pitänyt mennä bussilla.

Huomaan trendin: kun keskittymiskyky heikkenee, näkökenttä puuroutuu, ihmisten katseet tuntuvat niskassa ja ajatuksista on vaikea saada kiinni, yritän teeskennellä tervettä ja viivytän lepoa, mutta tila ei vaan mene pois itsestään. Vastaavasti Conan O’Brien sanoi saatuaan aivotärähdyksen, että yritti ikään kuin vaistonvaraisesti esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka tarvitsi sairaalahoitoa. Näiden kahden ison kohtauksen lisäksi olen saanut lieviä, yhden myös muistaakseni tällä viikolla. Tällä hetkellä olen taas rajoittanut risperidoniannostani siitä syystä, että tiistaina minulla on aika psykiatrille eikä minua huvittanut viedä reseptiä uusittavaksi juuri ennen sitä. Kohtauksia ei ole sattunut. Risperidonin ei tosin pitäisi aiheuttaa sekavuutta (pakkausselosteessa tosin kehoitetaan ottamaan yhteyttä lääkäriin heti, jos sellaista sattuu); mirtatsapiinin mahdollisiin sivuoireisiin se sen sijaan kuuluu. Pitäisi ahkerammin kirjata muistiin kohtauksiani, jotta saisin kunnollisen käsityksen niiden yleisyydestä.

Kohta lähden taas kerran myöhäisjunalla kohti kotia. Otan mukaan savesta tehdyn, muhkuraisen pikarin, jonka olen ilmeisesti itse tehnyt, ties milloin. Tällä kertaa en nähnyt isäni kivaa pientä koiraa, koska se on mukana matkalla, mutta sen lelut lojuvat lattialla muistutuksena talon asukista.

Kommentoi

Stressiä, aatetta ja lääkkeitä

Koulu aiheuttaa paineita. Eilen pääasiassa nukuin, yöllä pelasin ja tänäänkin olen vain ”keräillyt voimia”, paitsi että voimat eivät kerry kun aika kuluu murehtiessa. Koulussa käymäni kurssi vaatii haastattelujen tekemistä, ja ne ovat henkisesti hyvin raskaita, vaikka eivät aikaa välttämättä paljon viekään. Nämä kyseiset haastattelut tuntuvat lisäksi olevan – jos eivät tarkoituksettomia – niin ainakin hyödyttömiä. Epäilen, että tällaiset sadistiset tehtävänannot pyrkivät koulimaan työelämää varten. Siellä kun joutuu tekemään kaikenlaista ahdistavaa ja hyödytöntä. Toisaalta tämä saattaa olla vain saman teeman aitoa jatkumoa, ja opettajan ties mistä saama hyödytön projekti nakittuu opiskelijaparoille.

Nyt voin tehdä opinnäytetyötä hieman eteenpäin vain kahtena päivänä viikossa, mikä ei riitä. Olisi otettava niin sanottu no-nonsense-asenne ja jätettävä vähemmän tilaa ahdistukselle. Tässä ihailen työväenluokan sisukkaita puurtajia, jotka saattavat olla hölmöjä juntteja, mutta vastaavasti täynnä sellaista elinvoimaa, joka minulta puuttuu. Tätä rupesin miettimään saatuani jokin aika sitten Facebookissa kutsun sovellukseen nimeltä ”Skinhead: A Way of Life”. Kaikki skinit eivät ole rasisteja tai äärioikeistolaisia, joten tavallaan voisin itsekin samaistua tuollaiseen elämäntapa-aatteeseen.

Tiistaina psykiatrilla käydessäni suostuin nostamaan hieman risperidoniannostani, mitä psykiatri olikin jo aiemmin ehdotellut. Minua pelottaa se, että kohtaukseni johtuvat lääkkeistäni. Pahaenteisesti olenkin saanut nyt pari kohtausta lyhyen ajan sisällä – perjantaina väsyneenä koulussa ja viime yönä pelatessani – eikä nytkään olo tunnu kaksiselta. Tavallaan kohtaukset ovat hyväkin asia, sillä ne kertovat yleensä että on aika nukkua tai ainakin levätä. Toivottavasti maltan kuunnella kehoni varoituksia.

Kommentoi

Taistele taistele

Asiat kehittyvät. Viime perjantaista alkaen olen nyt muutamana päivänä käynyt mielenterveysyhdistyksen tiloissa tekemässä opinnäytetyötäni ja olenkin saanut sitä etenemään – kovin hitaasti tosin. (Kotona siitä ei tulisi mitään.) Työskentelyä haittaa rankasti väsymys, joka iskee aamupäivisin, koska en ole saanut mentyä nukkumaan ajoissa. Huomenna alkaa koululla eräs kurssi, johon minun on osallistuttava.

Olen myös nyt useana päivänä käynyt syömässä joko koululla tai eräässä yliopistoruokalassa, koska sain hankittua opiskelijakortin koululta. Se tuntuu hyvältä. Hyvin pitkän aikaa olin pelkän oman viitseliäisyyteni varassa ruuan suhteen, naurettavasta syystä. Hankin joskus alkuaikoina koulun ilmaisen opiskelijakortin ja kuvittelin yhä löytäväni sen, kunhan saisin siivottua kunnolla. Siksi en voinut hankkia uutta, kunnes minun oli tehtävä myönnytys oman tulevaisuuteni ja kehoni vuoksi.

Tämä on stressaavaa aikaa ja minun on ponnisteltava ja ylitettävä itseni. Nyt olen niin lähellä tavoitettani, että en saa enää epäonnistua. Tämä voi tuntua kenties liian kovalta vaatimukselta ajatellen mielenterveydellisiä ongelmiani, mutta tiedän, että minusta on tähän, kunhan vain panen peliin kaiken – tai ainakin riittävästi… Suurimmat ongelmat ovat netissä roikkuminen ja televisio. Jälkimmäinen helpottaa nyt, kun ohjelmakartta syksyn alkaessa muuttuu.

Kommentit (2)

Pettymyksiä ja valmistautumista pettymyksiin

Viime ajat ovat kuluneet lähinnä aikaa tappaessa. Valitettavasti tämäkään kesä ei tuonut muutosta entiseen menoon. On varsin tuskastuttavaa, kun tietää että sitä ei välttämättä tule koskaan, mutta silti odottaa ikuisesti jonkinlaista ihmettä. Äsken tuli TV:stä dokumentti kiinalaisista virkakoneiston kynsissä vääryyksiä kokeneista ihmisistä, jotka odottavat joka päivä turhaan mahdollisuutta päästä valitustoimistoon kertomaan asiansa, vuosikymmentenkin ajan. Asetelmassa on jotain hyvin kafkamaista, mutta niin on tavallaan minunkin elämässäni.

Sain viimein torstaina käytyä Mielenterveyden keskusliiton infopiste Propellissa, jossa olin jo aiemmin muutamaan otteeseen vieraillut viime vuonna. Minulla oli nimittäin mielessä jonkinlaisen tukihenkilön etsiminen, jotta pääsisin jaloilleni. Sainkin sovittua tapaamisen Turun mielenterveysyhdistykseen, mutta toiveeni sen suhteen eivät ole kovin korkealla. Ehkä siellä on tarjolla jonkinlaisia aktiviteetteja. Eivät ne suoraan auta asiaani, mutta jos ne eivät syö liikaa aikaa, voisin harkitakin sellaista.

Olin eilen ja toissapäivänä viettämässä aikaa tuntemattomien ja parin tutunkin kanssa. Petyin taas sosiaaliseen kyvyttömyyteeni. En vain ole niitä, jotka voittaisivat ihmiset puolelleen. Toisaalta asenteeni oli jotenkin passiivinen, enkä yrittänyt tarpeeksi. Ehkä minua vain pelotti liikaa. Pääasia kuitenkin on, että pystyin menemään ja kenties sain taas hiukan harjoitusta.

Kommentit (2)

Vanhemmat artikkelit »